Intia ja Mumbai kymmenessä vuodessa
Saavuin aamulla Intian Mumbaihin hieman ennen auringonnousua. Oli vuosi 2005 ja olin varannut hotellini etukäteen internetin kautta sekä tilannut myös airport-pickupin.
Lentokentän portilla ei kuitenkaan ollut ketään taksikuskia odottelemassa minua nimikylttini kera, joten jouduin soittamaan hotelliini, jossa huono-englanti-puhuva-mies selitti minulle, että taksikuski oli estynyt tulemasta, koska sillä oli ollut joku festival.
Tästä suivaantuneena marssin rinkkoineni lentokentän prepaid-taksi-luukulle, jossa seisoskeli myös länsimaalainen nuori mies, jonka muistin tulleen Saksasta samalla koneella kuin minä. Koska me molemmat olimme menossa Colabaan, hän ehdotti, että jakaisimme taksin. Päätin suostua, koska se tulisi siten halvemmaksi ja olisi myös hieman turvallisempaa. Aurinko nousi taivaalle samanaikaisesti, kun ajoimme Mumbain halki sen eteläkärkeen Colabaan. Hylkäsin siellä ensimmäisen hotellini ja vaihdoin toiseen, parempaan ja vielä edullisempaan, jonka taksikuski tiesi kertoa samoilta nurkilta.
Mumbaissa tein kiertoajelun taksilla ja kävin mm. Mahatma Gandhin kodissa, joka toimii tätä nykyä museona. Kävellessäni Kamala Nehru Parkia vastapäätä olevassa puistossa näin siellä huikean eksoottisia perhosia. Yritin valokuvata niitä, mutta ne ehtivät vikkelinä aina karkuun. Yllättäen siihen paikalle ilmaantui joukko nuoria intialaisia miehiä, jotka kehoittivat minua ottamaan kuvan heistä. Vastasin heille ystävällisesti, että kuvaan perhosia, ja jatkoin matkaani eteenpäin. Meni jonkin aikaa tästä ja nuo samat nuorukaiset tulivat luokseni pidellen kädessään elävää perhosta, jonka olivat pyydystäneet. Olin heidän elkeestään hämmästynyt ja otettu. Mutta kun aioin ottaa kuvan heidän perhosestaan, he vaatimalla vaativat, että heidänkin pitää päästä kuvaan mukaan. Tällä kertaa he saivat tahtonsa läpi.
Kävin myös taidenäyttelyssä Mumbaissa Jehangir Art Gallery:ssä. Tuon kuuluisan gallerian ulkopuolella olevassa katugalleriassa piti omaa taidenäyttelyään hienoista meriakvarelleista vanha herrasmies nimeltään Gani. Juttelin hänen kanssaan siinä gallerian ulkopuolella pitkään, aina pimeän tuloon asti. Kotimatkalla hotelliini eksyin pimeässä kävellen kaksi kertaa. Gate of Indian luota toinen intialainen herrasmies johdatti minut hotellilleni ja kertoi samalla matkan varrelta monta mielenkiintoista yksityiskohtaa. Hän oli tehnyt pitkän uran oppaana Mumbaissa.
Matkani jatkui Mumbaista Goaan. Lentoni sinne myöhästyi reilu pari tuntia. Aurinko jo laski, kun pari tuntia odoteltuamme vihdoin pääsimme koneeseen. Kun tunnelmoin kaunista auringonlaskua Mumbain lentokentällä ottamalla puhelimellani kuvia, ilmaantui jostain lentoemäntä viereeni valittamaan ja käski minua deletoimaan ottamani kuvat.
…
Kymmenen vuotta myöhemmin, Goan uudella lentokentällä vuonna 2015, nousin haikein mielin paluulennolle. Haikein mielin, vaikka olin jo vuosien mittaan jättänyt Goan taakseni monen monituista kertaa. Jokin sai minut palaamaan sinne aina yhä uudelleen. Tällä kertaa paluulentoni Suomeen oli poikkeuksellisesti Mumbain kautta, sillä halusin nähdä, miten Mumbai oli muuttunut kymmenessä vuodessa.
Matka Mumbaista Goaan kestää lentäen vain tunnin. Tällä kertaa kuitenkin, noin kolme varttia lennettyämme, lentokapteeni kuulutti yllättäen matkustamoon, että hänellä oli huonoja uutisia. Sydämeni pomppasi, kun tajusin, että nyt lienee lähdön hetki tullut. Kapteeni jatkoi kuulutusta kertomalla, että Mumbain lentokentällä on ruuhka, minkä vuoksi emme pääse laskeutumaan normaalissa aikataulussa. Koneella olisi kuitenkin tarpeeksi polttoainetta, jotta voisimme kierrellä ja kaarrella Mumbain yllä odottaen laskeutumisvuoroamme, jonka saisimme noin parin tunnin kuluttua. Muutamat muut lentokoneet oli kuulemma ohjattu naapuriosavaltion Ahmedabadin lentokentälle, sillä heillä ei ollut ollut tarpeeksi polttoainetta odotteluun. Kapteeni jutteli myös mukaviakin juttuja ja jo puolen tunnin kuluttua pääsimme laskeutumaan turvallisesti Mumbaihin. Seuraavan päivän lehdestä sai lukea, että syy lennon viivästymiseen oli ollut erään kentällä olleen lentokoneen moottoriin lentänyt lintu.
Tällä kertaa nimikylttini löytyi lentokentän portilta. Sukupuoleni oli kyltissä tosin merkitty mieheksi, muttei se menoa haitannut. Minut ohjattiin tyylikkääseen ilmastoituun autoon – lämpötila Mumbaissa kun oli jo maaliskuisen korkea – ja takapenkillä minua odottivat vesipullo, puhdas pyyhe sekä pähkinöitä naposteltavaksi. Auringon laskiessa matelimme Mumbaissa alkuillan ruuhkat matkalla hotelliin.
Tällä kertaa nimikylttini löytyi lentokentän portilta. Sukupuoleni oli kyltissä tosin merkitty mieheksi, muttei se menoa haitannut.
Saavuttuamme hotelliin taksin takakontti tutkittiin samoin kuin auton alaosakin, mahdollisten pommien varalta, ennenkuin saimme ajaa portista sisään. Henkilökohtainen sisäänkäyntimme hotelliin tapahtui sekin turvaporttien läpi ja myös matkalaukkumme läpivalaistiin käsilaukkua myöten. Viiden tähden hotelli tarjosi upeat ja turvalliset puitteet stressittömälle rentoutumiselle, eikä mistään löytynyt moitittavaa ruoan ollessa satumaisen hyvää, unien maistuessa pehmeällä patjalla ja kaiken hotellissa toimiessa paremmin kuin hyvin.
Colaba, jossa olin kulkenut kymmenen vuotta aiemmin, oli yhä näennäisesti sama, mutta kuitenkin paljon siistimpi, ja sitä myöten myös hengettömämpi. Matka lentokentältä Colabaan sujui nykyään huomattavasti nopeammin Mumbain edustalle rakennetun Bandra Worli Sea Link -sillan kautta, eikä enää tarvinut istua tuntitolkulla liikenneruuhkissa kokien kulttuurishokkia keskellä kaiken sen kadunelämän, jonka näkymät taksista keskellä Mumbain tarjosivat. Toki niistä näkymistä syntyisi vaikkapa oscareita kahmiva elokuva, niinkuin oli tapahtunut muutama vuosi aiemmin.
Kun sitten istuin iltaa huoneessani viiden tähden hotellin kahdennessakymmenennessä kerroksessa suuren ikkunan ääressä, en voinut olla ihailematta lukuisien pilvenpiirtäjien ikkunoista pilkottavaa valoa. Liikenteen meteli ei enää kadulta korviini kantautunut, kuten vuosia takaperin, jolloin autojen ja riksojen äänitorvet saattoivat vaimeta vain muutamaksi yön tunniksi ja hotellin ikkunasta saattoi näkyä katuasfaltilla nukkuvia ihmisiä ja toisesta ikkunasta korkean talon katolla pikkupoikia lennättelemässä leijaa. Nyt ikkunastani näkyivät maailman rikkaimman filmitähden koti sekä entisen slummialueen päälle rakennettu pilvenpiirtäjä, johon slummiasukkaat saisivat majoittua. Kaikista näistä rakennuksista saattoi nähdä Arabian meren sekä sen, miten ilta-aurinko aina vaaleanpunaisena laski meren ja taivaan välisen horisonttiviivan taa.
Jonnekin sinne katosi myös aikainen paluulentoni Intiasta Suomeen. Paluulennoltakäsin katsoen jäi aurinko itään nousemaan taivas täysin samoissa väreissä kuin kymmenen vuotta aiemminkin – sinisen ja oranssin sävyjen kautta helmenvaaleana.
Lue lisää:
