Valokuvan Paradokseja Valokuvataiteen museossa

Oheinen videoni kertoo Suomen Valokuvataiteen museossa paraikaa nähtävilläolevasta näyttelystä nimeltään Valokuvan paradokseja. Minulla ja suomalaisella luonnolla on kunnia olla anonyymisti mukana näyttelyn parhaimmassa teoksessa, installaatiossa nimeltään Amnesia, jonka ovat rakentaneet Niina Uusitalo ja Jenni Niemelä-Nyrhinen. Katso oheiselta videolta, mikä Instagramissa esillä ollut kuvani pääsi mukaan installaatioon Valokuvataiteen museoon.

Videon kesto 3:20

Valokuvan paradokseja -näyttely Suomen Valokuvataiteen museossa

Suomen Valokuvataiteen museon vanhempi museotila sijaitsee Helsingissä Kaapelitehtaalla ja Ruoholahti on Kaapelitehtaan lähin metropysäkki. Helsingin keskustasta pääsee Ruoholahteen metrolla 3-4 minuutissa.

Valokuvataiteen museon sisäänkäynnin viereen, Kaapelitehtaan eteen, on juuri rakennettu Tanssin talo, ja jos haluat tietää, miltä se näyttää, niin sekin nähdään videolla.

Sivuhuomautuksena mainittakoon, että itselleni henkilökohtaisesti Tanssin talon rakentaminen Kaapelitehtaan sisäänkäynnin eteen oli pettymys. Tanssin talo itsessään oli tietysti tärkeä saada Helsinkiin, mutta millä kustannuksella? Kaapelitehtaan avara sisäänkäynti on blokattu ja tunnelma jo kaukaa katsoen todella ahdas. Olen yli 20 vuotta kulkenut Kaapelitehtaalla ja ollut vuosien mittaan mukana monessa taidenäyttelyssä siellä ja nyt meni maku koko touhusta. Miten taiteilijat ja tapahtumajärjestäjät nyt houkuttelevat katsojia näyttelyihinsä, kun ei niitä kadulta pääse näkemään? Voisiko Tanssin talon seinän kenties valjastaa näyttelymainoksia varten, jotta ihmiset osaisivat lähteä suunnistamaan jonnekin sisäpihalle jostain Tanssin talon viereisestä ovesta, ja sieltä sitten näyttelyyn. Jonkun pitäisi ravistella Helsingin kaupunkiarkkitehtejä, sillä Kaapelitehdas ja Ruoholahti eivät ole ainoita paikkoja Helsingissä, joita lisärakentaminen tällä hetkellä pilaa. Arvostan Helsingissä luonnon läsnäoloa ja rakentamisen väljyyttä, joka monesta muusta suurkaupungista puuttuu. Helsingistä löytyy vielä aitoja metsiä ja luonnonvaraisia puita. Euroopassa moni kaupunki joutuu enää tyytymään istutettuihin puistoihin, joissa kasvavat luonnottomilla geometrisillä leikkauksilla koristellut puut ja istutetut kukat. Helsingistä löytyy vielä aitoja metsiä, ja niin pitääkin. Hirmuhelteillä parhaimmat viileät paikat Helsingissä ovat metsä, sinilevätön meri, kylmäkellarit ja elintarvikekaupat. Helsingistä on myös oheinen metsäkuvani.

Valokuvan Paradokseja -näyttely on nähtävillä Helsingin Kaapelitehtaalla Valokuvataiteen museossa 13.5.-28.8.2022 välisen ajan. Jos olet miettinyt, mihin valokuvanäyttelyitä enää Instagramin jälkeen tarvitaan, niin Valokuvan Paradokseja -näyttely antaa siihen vastauksen.

Oma valokuvanäyttelyni Instagramissa ja YouTubessa on auki 24/7/365 ja ylläoleva metsäinen teos löytyy yhä Instagramista keväältä 2021. Jos haluat sen tai jonkun muun teokseni omalle seinällesi, niin ota yhteyttä INDIVUEn ylläpitoon!

Lue ja katso myös teokseni INDIVUE – Matka Suomeen. Tilaamalla sen englanninkielisen version, tuet luovaa työtäni.

Bill Violan Inner Journey -näyttely Amos Rexissa

Videotaiteilija Bill Violan näyttely Inner Journey (suom. Sisäinen matka) -näyttely on tällä viikolla viimeistä viikkoa esillä Amos Rex -taidemuseossa Helsingissä. Itse käväisin katsomassa kyseisen näyttelyn viime viikonloppuna ja jonoa oli ehtinyt jo muodostua museon sisäänkäynnin eteen, kuten oheisesta kuvasta voit nähdä. Katso myös aiheeseen liittyvä Instagram-kelani.

Bill Violan Sisäinen matka -näyttelyn ehdottomia tärppejä olivat ulkomainoksestakin tutuksi tulleet video- ja ääni-installaatiot Tulinainen (Fire Woman) 2005 ja Tristanin ylösnousemus (Vuoren jyly vesiputouksen alla) 2005, jotka esitettiin perätysten suurella valkokankaalla. Videoiden kuvasuhde oli Instagramin keloistakin tuttu.

Toinen huikea videoteos näyttelyssä oli The Trial (Koetus) vuodelta 2015, joka oli 7:39 minuutin mittainen HD-värivideotriptyykki.

Vaikka jokseenkin vakavahenkisessä näyttelyssä ei nähtykään mitään suurta iloa tuovia teoksia, voi sitä silti suositella näyttelyn hiljaisen meditatiivisen luonteen vuoksi. Hidastetut videot tarjosivat uudenlaista näkökulmaa arkipäivän kiireen keskelle ja saivat tuntemaan tyytyväisyyttä itseä kohtaan, kun ne jaksoi kärsivällisesti katsoa alusta loppuun, toki mieluiten istuen, vaikka nälkä kurni vatsassa.

Lue lisää Helsingin nähtävyyksistä ja matkailusta Helsingissä blogissani!

Jonoa Bill Violan näyttelyyn. Taustalla remontin alla oleva Kiasman taidemuseo.

Voit lukea tämän postauksen myös englanniksi osoitteessa indivue.com!

Moderni nainen ja Vuoropuhelua -näyttelyt Ateneumissa

*blogiyhteistyössä Ateneum

Ateneumin Taidemuseossa Helsingissä aukesivat tänään näyttelyt Moderni nainen sekä Vuoropuhelua. Näyttelyt ovat avoinna 10.2.-27.3.2022, jonka jälkeen Ateneum sulkee ovensa usean kuukauden ajaksi ilmastointiremontin vuoksi.

MODERNI NAINEN

Moderni nainen -näyttely Ateneumissa kertoo 1900-luvun modernismista suomalaisten naisten tekemän taiteen avulla. Näyttelyssä nähdään teoksia seuraavilta taiteilijoilta: Hilda Flodin, Sigrid af Forselles, Gunvor Grönvik, Eila Hiltunen, Lea Ignatius, Helmi Kuusi, Laila Pullinen, Essi Renvall, Sigrid Schauman, Helene Schjerfbeck, Elga Sesemann ja Ellen Thesleff.

Oli mielenkiintoista huomata, että moni näistä taiteilijoista teki taiteen ohella muutakin, kuten esim. työskenteli opettajana, käsityöläisenä ja kriitikkona, kuten elämänkertatiedoissa kerrottiin. Hilda Flodinin määrätietoinen ilme omakuvassaan 120 vuoden takaa toimi kannustavana esimerkkinä nykypäivän taiteilijallekin.

Sigrid Schaumanin maalaamissa muotokuvissa esiintyi Schjerfbeckimäistä suurpiirteisyyttä, jolla kasvojen ikääntymisen esittämisen pystyi helposti välttämään ja henkilö saatiin näyttämään iättömältä. Tai jopa kuolleelta luurangolta, kuten Schaumanin omakuvassa.

Mielenkiintoisia yllätyksiä olivat juurikin Schjerbeckin maalaukset, joista yhä löytyy jotain uutta. Ainakin minulle, jolta Schjerbeckin juhlanäyttely Ateneumissa jäi aikoinaan väliin. En nimittäin ollut ennen huomannut, että tunnettu mustataustainen omakuva vuodelta 1913 sisältää taiteilijan nimen jokseenkin tyylittömästi tikkukirjaimin kirjoitettuna kuvan yläreunaan. Schjerfbeckin punatäpläinen omakuva sai puolestaan pohtimaan, miksi intialainen bindi oli asetettu alahuuleen otsan sijaan.

Taiteilija Helmi Kuusi oli puolestaan aivan uusi nimi minulle. Ehkä siksi, ettei perinteinen grafiikka ole koskaan ollut minun tapani tehdä kuvia. Mutta hänen teoksensa ihastuttivat, sillä niissä oli vanhojen mustavalkokuvien tuntua, mutta vielä valokuvaa enemmän lämpöä ja syvyyttä.

Elga Sesemann oli myöskin uusi nimi minulle ja näyttelyssä oli nähtävillä hänen suurpiirteisesti palettiveitsellä maalaamiaan öljyväritöitä, jotka ilahduttivat katsojaa. Sesemannin omakuva vuodelta 1946 oli päätynyt myös Ateneumin julkaiseman kovakantisen näyttelystä kertovan Moderni Nainen -pokkarikirjan kansikuvaksi.

Lea Ignatiuksen teos Helle vuodelta 1974 hehkui yhä kehyksissään ateneumin seinällä, 48 vuotta valmistumisensa jälkeen ja 22 vuotta taiteilijan kuoleman jälkeen. Luulin äkkisältään myös löytäneeni QR-koodin Ignatiuksen teoksesta Sampo II, vaikkei tuo tekniikka ollutkaan silloin vuonna 1976 vielä käytössä. Itse käytin QR-koodia toistaiseksi viimeisimmässä reaalitaidenäyttelyssäni vuonna 2020.

Ohessa pieni näyttelybuffi Ateneumin näyttelyistä Moderni nainen ja Vuoropuhelua, jotka ovat esillä 10.2.-27.3.2022

VUOROPUHELUA

Toisena näyttelynä samanaikaisesti Ateneumin ylimmässä kerroksessa nähdään Elina Brotheruksen ja Hannele Rantalan yhteisnäyttely Vuoropuhelua. Taiteilijaystävyksillä on ikäeroa kuin äidillä ja tyttärellä konsanaan, mutta se ei menoa näytä haittaavan. Oli virkistävää nähdä, kuinka Brotherus näytti normaaliudelle keskisormea.

Brotheruksen teoksista erityisesti Edith Södergran peilissä (2021) ja Photograph as Window (2017) sekä videoinstallaatio vihreän sifonkihuivin ja tuulen kera ilahduttivat mieltä. Elina Brotheruksen teoskokonaisuus Self-Portraits with Self-Portraits puolestaan todisti, että naisetkin vain kaunistuvat vanhetessaan.

Näyttelyssä tehtiin myös kunniaa varhaisille ja vähälle huomiolle jääneille naisvalokuvaajille, kuten Emmi Fock, Nancy Pietinen, Hilja Raviniemi, Edith Södergran, Petra Tiirikkala sekä Kuvasiskot.

Ja nyt, kun nähtyäni tämän upeateemaisen näyttelyn, Suomen hiihtäjänaiset hiihtivät vielä kaksi olympiamitalia tänään Pekingissä, ja hopea tuli ainoastaan 4 sadasosan sekunnin erolla kultamitaliin, on suomalaisena naisena olemista totisesti juhlistettava.

Helmikuinen Ateneumin taidemuseo Helsingin keskustassa
Helmikuinen Ateneumin taidemuseo Helsingin keskustassa

Voit lukea tämän postaukseni myös englanniksi osoitteessa indivue.com

Lue lisää matkailusta Helsingissä visuaalisesta matkaoppaastani INDIVUE – Matka Suomeen!