Giselle Kansallisoopperassa – klassikon voima paljastui viiveellä + video
Giselle on yksi romanttisen baletin tunnetuimmista ja rakastetuimmista teoksista, ja Suomessa sen esittämisellä on pitkä historia – Kansallisoopperassa teosta on esitetty aika ajoin jo vuodesta 1929 lähtien. Lähes sadan vuoden esityshistoria suomalaisessa balettiperinteessä luo väistämättä odotuksia – eikä pelkästään taiteellisella tasolla, vaan myös tunnelman, estetiikan ja elämyksellisyyden osalta.
Itse lähdin katsomaan Giselleä ilman ennakko-odotuksia. Tai niin ainakin luulin. Mutta kun kirkkaat valot loistivat lavalla esiripun ollessa valmiiksi auki jo ennenkuin esitys oli alkanut, niin huomasin jo ennakko-odottavani sitä, että esityksen tulisi alkaa vasta kun esirippu aukeaa. Lavastuksellisesti Giselle oli kuitenkin alusta alkaen vakuuttava. Näyttämö oli rakennettu huolellisesti, ja kokonaisuus oli visuaalisesti eheä ja tyylillisesti toimiva. Ensimmäinen näytös sijoittui arkiseen kyläympäristöön, ja tämä näkyi myös puvustuksessa: tanssijoilla oli päällään pelkistettyjä, lähes arkisen näköisiä asuja. Koreografia painottui ryhmätanssiin, toistoon ja rytmiin, joka eteni tasaisesti mutta varsin hillitysti.
Juuri tämä hillittyys muodostui ensimmäisen puoliskon haasteeksi. Katsojana huomasin väsymyksen hiipivän mukaan alusta asti, ja keskittyminen alkoi herpaantua. Liike oli taitavaa, mutta kokonaisuus tuntui pitkältä ja paikoin ennalta-arvattavalta.
Puolivälissä ensimmäistä puoliskoa tapahtui kuitenkin selkeä käänne: Voimakas tanssinumero, jossa tanssijat, niin pienet kuin suuret, taputtivat käsiään rytmissä, rikkoi tasaisuuden ja ravisteli hereille. Tätä seurasi kolmen eri tanssijan soolonumero, jotka toivat näyttämölle aivan toisenlaista intensiteettiä ja ilmaisua. Erityisesti ensimmäinen soolo oli aidosti ilahduttava – herkkä, tarkka ja emotionaalisesti läsnä. Se muistutti siitä, miksi baletti yksilöllisenä ilmaisumuotona voi olla niin vaikuttavaa.
Väliajalle mentäessä mielessäni oli silti ristiriitainen olo. Huomasin ajattelevani, etten ollut tullut katsomaan tätä nykytanssia. Odotin Giselleltä nimenomaan romanttisen baletin ikonista estetiikkaa: valkoisia balettihameita, keveyttä, ylimaallisuutta. Käytännön tasolla väliaikakokemus ei myöskään parantanut kokonaisuutta: Oopperan kahviossa gluteenittomat suolaiset vaihtoehdot olivat sen verran niukat. Pieni yksityiskohta, mutta sellainen, joka osaltaan vaikutti kokonaisfiilikseen. Katsoin teekupin kera ikkunasta, kuinka lunta satoi yhä satumaisen kauniisti leijaillen iltapimeässä Töölönlahden yllä, niinkuin oli satanut koko päivän, enkä voinut aavistaakaan, että kohta myös oopperan lavalla leijailtaisiin kuin lumihiutaleet konsanaan.
Toinen näytös siis korjasi tiedostamattomat ennakko-odotukseni: Kun tanssijat palasivat näyttämölle valkoisissa hameissaan ja läpikuultavien harsokankaiden kera, niin baletin todellinen olemus paljastui. Tunnelma muuttui välittömästi. Liike oli kevyttä mutta hallittua, visuaalisuus eteeristä ja kokonaisuus poikkeuksellisen kaunis. Tämä oli se Giselle, jota olin tullut katsomaan – romanttinen, surumielinen ja ajaton.
Baletin toinen puolisko osoittautui kerrassaan huikeaksi, mutta samalla se oli yllättävän lyhyt. Tai ainakin siltä tuntui, että loppu tuli nopeasti, lähes liian nopeasti, jättäen hetkeksi hämmentyneen olon. Mutta ehkä juuri tämä äkillisyys on osa teoksen voimaa. Giselle ei selitä itseään puhki eikä jää viipyilemään, vaan päättyy tavalla, joka pakottaa katsojan jatkamaan kokemusta mielessään.
Eikä tunnereaktio tullut heti. Se viivästyi. Vasta pitkien lopputaputusten loppupuolella – ja erityisesti katsomosta poistuessa – tapahtunut alkoi todella tuntua. Ymmärrys teoksen traagisuudesta ja kauneudesta saavutti vasta silloin, ja kyynel meinasi vierähtää silmäkulmaan jälkikäteen. Se on harvinaista ja samalla merkityksellistä.
Ehkä siis juuri tästä syystä Giselle on säilynyt Kansallisoopperan ohjelmistossa lähes sadan vuoden ajan. Se ei ole helppo eikä välitön elämys, mutta se on syvä. Se ei avaudu hetkessä, mutta jää elämään katsojan sisälle. Se ei ainoastaan viihdytä – vaan vaatii, palkitsee ja muistuttaa siitä, miksi klassinen baletti ansaitsee edelleen paikkansa näyttämöllä.
