Kirja-arvio: Jiri Nikkisen Hyvä Bore
*mainos/arvostelukappale saatu Aula&co
Jiri Nikkisen omaelämäkerta, joka on hänen itsensä kirjoittama, julkaistiin syksyllä Kirjamessujen aikaan. Kirja ilmestyi Jirin täyttäessä 60 vuotta, mikä tekee teoksesta luontevan pysähdyksen pitkän elämän ja uran äärelle. Kyseessä on musiikkimuistelma, sekä laaja ja henkilökohtainen katsaus elämään, Helsingin kaupunkiin, ihmissuhteisiin ja luovuuden lähteisiin.
Yksi kirjan vaikuttavimmista piirteistä on se, kuinka hämmästyttävän tarkasti Jiri Nikkinen muistaa lapsuutensa yksityiskohdat. Muistot eivät jää yleiselle tasolle, vaan pienet havainnot, arkiset tilanteet ja ympäristön tunnelmat piirtyvät elävästi lukijan eteen. Kirjan alku toimii miellyttävänä aikamatkana Sörnäisiin ja Kallioon muutaman vuosikymmenen taakse. Kaupunginosat ovat aktiivinen osa tarinaa. Helsingin katujen, kortteleiden ja ajan hengen kuvaus on niin konkreettista, että lukija pääsee helposti mukaan ajankuvaan.
Erityisesti lukijalle, joka on itse asunut Sörnäisten tai Kallion seuduilla hieman myöhempinä vuosina, samaistuminen on vaivatonta. Paikat, nimet ja tunnelmat herättävät tunnistamisen kokemuksen, ja kirjan kaupunkikuva resonoi omien muistojen kanssa. Myös Helsingin kaupunginosista ja keikkapaikoista puhutaan kirjassa runsaasti, mikä tekee teoksesta kiinnostavan myös kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta. Kirja tallentaa osaltaan helsinkiläistä musiikkielämää ja sen muutosta vuosikymmenten aikana.
Musiikki on luonnollisesti keskiössä. Beatles nousee kirjassa tärkeään rooliin, ja erityisesti John Lennonin merkitys Jiri Nikkiselle avautuu henkilökohtaisella ja uskottavalla tavalla. Monelle lukijalle tämä on helposti ymmärrettävää. Beatlesin kappaleet olivat monelle nuoruuden soundtrack, ja niiden soittaminen ja laulaminen itse kitaran kanssa kuului olennaisesti musiikilliseen kasvamiseen myös itseni kohdalla.
Nikkinen osti sitarinsa Intiasta
Itselleni henkilökohtaisesti kirjan kiinnostavimpiin yksityiskohtiin kuuluu Jiri Nikkisen kertomus matkasta Pohjois-Intiaan sekä sieltä hankitusta sitarista, jonka hän kuvailee olevan samanlainen kuin George Harrisonilla. Intialainen musiikki avautuu kirjassa paitsi eksoottisena vaikutteena myös haastavana ja kurinalaisena taidemuotona. Soittotunteja ottaessaan Jiri kertoo ymmärtäneensä, kuinka paljon monimutkaisempi ja tarkempi intialaisen musiikin maailma on verrattuna länsimaiseen. Hän kuvaa oivallusta siitä, että vaikka musiikki saattaa kuulostaa improvisoidulta, taustalla vaikuttavat erittäin täsmälliset säännöt ja rakenteet. Tämä havainto syventää kirjan musiikillista ulottuvuutta ja avaa lukijalle uudenlaisen näkökulman musiikin kulttuurisiin eroihin. Olisin mielelläni lukenut Nikkisen Pohjois-Intian seikkailuista enemmänkin kuin kolme sivua, joita kirjassa sille oli suotu.
Teoksen emotionaalisesti vahvimpiin osuuksiin kuuluu puolestaan luku, jossa käsitellään pitkän parisuhteen päättymistä avioeroon. Tämä osio ei jää pelkäksi tapahtumien kuvaukseksi, vaan tarjoaa rehellistä analyysia, pohdintaa ja itsereflektiota. Juuri tämä tekee luvusta yhden kirjan parhaista: omaelämäkerta ei keskity vain uraan ja julkiseen elämään, vaan myös vaikeisiin ja henkilökohtaisiin hetkiin, joita ei silotella tai ohiteta.
Satikutia Suomen musiikkiteollisuudelle
Kirjan loppupuolella Jiri Nikkinen kääntää katseensa myös musiikkiteollisuuteen, eikä käsittely ole siloiteltua. Musiikkiala saa kirjassa hieman satikutia, ja esitetty kritiikki tuntuu monin paikoin varsin perustellulta. Nikkinen kuvaa alan rakenteita, toimintatapoja ja arvoja tavalla, joka paljastaa ristiriidan luovan työn ja kaupallisten realiteettien välillä.
Kirjassa välittyy kokemus siitä, kuinka musiikkiteollisuus ei aina toimi tekijän parhaaksi, vaan pikemminkin järjestelmän, taloudellisten intressien ja nopean hyödyn ehdoilla. Pitkän uran tehneenä muusikkona Nikkisellä on uskottava näkökulma arvioida sitä, miten artistien asema on muuttunut, millaisia odotuksia heihin kohdistetaan ja kuinka vähän yksilön hyvinvointi lopulta merkitsee koneiston rattaissa. Kritiikki ei ole katkeraa purkausta, vaan ennemminkin rauhallista ja analyyttistä pohdintaa, joka nousee omista kokemuksista.
Teoksen lopetus antaa kirjalle ryhdikkään ja ajatuksia herättävän sävyn. Kun lapsuuden muistot, musiikilliset vaikutteet, henkilökohtaiset käännekohdat ja ihmissuhteet on käyty läpi, musiikkiteollisuuden tarkastelu tuntuu luontevalta päätökseltä. Se tuo tarinan nykypäivään ja muistuttaa, että luovaa työtä ympäröivä järjestelmä ei ole muuttunut välttämättä inhimillisemmäksi, vaikka muodot ja jakelukanavat ovat vaihtuneet.
Lopulta kirja jättää lukijan pohtimaan paitsi Jiri Nikkisen uraa ja elämää myös laajemmin taiteilijan asemaa, arvoa ja ääntä musiikkiteollisuuden keskellä. Tässä mielessä pieni, mutta napakka kritiikki toimii teoksen kokonaisuutta vahvistavana elementtinä ja antaa omaelämäkerralle terävän ja rehellisen päätöksen. Muusikko ei tunnu olevan paljoakaan paremmassa asemassa kuin bloggaaja tai kuvataiteilija.
Nikkisen omaelämäkerta on lämmin, tarkkanäköinen ja monitasoinen teos. Se puhuttelee niin musiikin ystäviä, helsinkiläisestä kaupunkikulttuurista kiinnostuneita kuin lukijoita, jotka arvostavat rehellistä ja ajattelevaa elämäkerrallista kirjoittamista. Kirja on ennen kaikkea henkilökohtainen kertomus, mutta sen teemat ja muistot ulottuvat laajemmalle ja tarjoavat samaistumispintaa monille eri sukupolville.
Lue myös: Matkalippu Bollywoodiin
