Auschwitz-Birkenau – matka, joka ei koskaan unohdu

Sunnuntaiaamupäivä valkeni Krakovassa sateisena. Taksikuski oli odottamassa sovittuun aikaan minua majoitukseni ulkopuolella ja kävelimme parisataa metriä hänen autolleen, jolla hän kuljetti minut edelleen pikkubussin luokse. Siellä joukkoomme liittyi muitakin matkustajia, kuten brittiläisiä turisteja sekä italialainen pariskunta.

Pikkubussissa kuljettaja vaihtui ja uusi kuljettaja puhui hyvää englantia. Lähdimme ajamaan kohti yhtä maailman synkimmistä paikoista.

Tämä retkihän ei ollut alun perin minun ideani, mutta lähdin mukaan parasystäväni seuraksi. Tuskin olisin yksin varannut tätä matkaa, sillä määränpää tuntui jo etukäteen poikkeuksellisen raskaalta. Olin matkalla paikkaan, jossa yli 1,3 miljoonaa ihmistä menetti henkensä. Ja kuten kokemus osoitti, opastettu ryhmämatka oli juuri sopiva tapa kokea se.

Matka kohti Auschwitzia

Ajomatka Krakovasta Auschwitziin kesti noin puolitoista tuntia. Olimme saaneet etukäteen ohjeen ottaa mukaan juotavaa ja eväitä, sillä kierroksen aikana ei tarjottaisi ruokaa eikä matkalla pysähdyttäisi syömään. Matkan varren vehreät maisemat ja Puolan kesäinen luonto olivat kauniita, vaikkakin sää oli sateinen.

Saapuessamme Auschwitzin museoalueelle parkkipaikka oli täynnä tilatakseja, linja-autoja ja turistibusseja. Ihmisryhmiä kulki kaikkialla. Parkkipaikalta jäi mieleeni musta harakka istumassa opastekyltin päällä tarkkailemassa ihmisvilinää. Otin siitä kuvan.

Kuljettajamme jakoi jokaiselle nimellä varustetun pääsylipun, johon oli merkitty tarkka sisäänpääsyaika Auschwitzin museoon.

En oikein tiennyt, mitä ajatella tai odottaa. Olimme menossa museoon, mutta samalla myös muistopaikkaan, jossa kunnioitetaan noin 1,3 miljoonan murhatun ihmisen muistoa. Alueella tuli myös käyttäytyä sen mukaisesti.

Valokuvaaminen oli pääosin sallittua, ellei kohteessa ollut erillistä kuvauskiellosta kertovaa merkkiä. Ryhmämme hempeilevä italialainen pariskunta ei kuitenkaan näyttänyt aina välittävän näistä rajoituksista, mikä herätti meissä hiljaista paheksuntaa. Lisäksi heitä joutui odottamaan lähes joka kohteessa ylimääräistä aikaa, mutta muutoin ryhmässä kulkeminen sujui hyvin.

Kierros alkaa

Sade oli Auschwitziin tullessa lähes lakannut. Ilmassa leijui enää kevyt tihku, mutta taivas pysyi tummanharmaiden pilvien peitossa.

Naisopas pyysi kierroksen aluksi, ettei häntä valokuvattaisi. Hänen kasvojaan varjosti lippalakki. Oppaamme jakoi kaikille kuulokkeet, joiden kautta kuulimme hänen selostuksensa. Jos unohduimme liian kauas ryhmänjohtajasta, niin ääni katosi.

Ensimmäinen näkymä Auschwitziin tuntui hätkähdyttävän tutulta. Punatiiliset rakennukset ja piikkilanka-aidat näyttivät juuri sellaisilta kuin olin ne nähnyt Schindlerin lista -elokuvassa, joka muuten on yksi järkyttävimmistä elokuvista, joita olen katsonut.

Oppaamme puhui rauhallisesti ja lähes eleettömästi. Hän kertoi rakennuksista, niiden käyttötarkoituksista ja ihmisistä, joiden elämä oli päättynyt näillä samoilla käytävillä. Tunteita hän ei näyttänyt, mutta hänen kertomansa faktat tuntuivat pysäyttäviltä.

Osa tiedoista oli kirjoitettu myös näyttelyiden opastetauluihin, englanniksi, puolaksi ja hepreaksi.

Alueella liikkui samaan aikaan noin kahdenkymmenen nuoren israelilaisen ryhmä oppaansa kanssa. Heillä oli Israelin liput viittoina harteillaan, ja he tekivät ahkerasti muistiinpanoja oppaan puheesta. Meidän ryhmässämme ei kukaan kirjoittanut mitään ylös.

Hetkiä, jolloin oli vaikea hengittää

Oppaan kertomat tosiasiat olivat niin järkyttäviä ja ahdistavia, että jouduin useaan otteeseen haukkomaan henkeäni yrittäessäni pidätellä itkua.

Kun katsoin ympärilleni, ei kukaan muu ryhmässämme näyttänyt reagoivan yhtä voimakkaasti.

Alkuperäisinä säilytetyt kidutustilat sekä näyttelyt, joissa oli uhrien valokuvia ja henkilökohtaisia tavaroita, tuntuivat erityisen raskailta.

Yksi maalaus jäi mieleeni erityisen voimakkaasti. Siinä hirtetty vanki roikkui hirressä samalla kun muut vangit söivät vieressä ateriaansa. Maalaus kuvasi sitä, kuinka jatkuva väkivalta oli turruttanut ihmiset ympärillään tapahtuvaan kauhuun.

Lisäksi näyttelyissä oli esillä tuhansia vankien käyttämiä työkaluja, keittoastioita, nimillä merkittyjä matkalaukkuja sekä valtavan suuri kasa kenkiä.

Ehkä kaikkein merkillisin näky oli kuitenkin valtavan kokoinen vitriini, joka oli täynnä uhrien hiuksia ja muuta pois ajettua karvoitusta.

Toisessa vitriinissä oli puolestaan suuri määrä Zyklon B -kanistereita. Kyseessä oli alun perin kasvinsuojeluaineena käytetty torjunta-aine, jota natsit käyttivät kaasukammioissa ihmisten surmaamiseen.

Leirillä kuolivat myös ne vangit, jotka eivät enää kyenneet tekemään raskasta pakkotyötä.

Elämää epäinhimillisissä oloissa

Auschwitzin saniteettitilat, makuusalit ja vankisellit olivat karuja.

Ne eivät silti järkyttäneet minua yhtä paljon kuin oppaan kertomat tapahtumat. Olin aiemmin vieraillut Tallinnassa Patarein vankilassa, jonka olosuhteet olivat myös olleet hyvin karut. Auschwitzissa kyse oli kuitenkin mittakaavasta ja siitä, mitä näissä rakennuksissa oli tapahtunut.

Birkenau

Auschwitzista jatkoimme matkaa omalla pikkubussillamme Birkenauhun.

Ne matkailijat, jotka olivat saapuneet Auschwitziin omatoimisesti, pääsivät sinne linja-autolla, joka kulki Auschwitzin ja Birkenaun väliä.

En siltikään lähtisi tälle matkalle ilman opasta.

Asiantunteva opastus avasi paikan historian aivan eri tavalla kuin pelkkä omatoiminen kävely. Kokemus oli samalla sekä sivistävä että huomattavasti raskaampi, koska tapahtumien todellisuus hahmottui niin hyvin.

Birkenauhun saapuessamme sade oli loppunut. Taivaalla leijui edelleen tummia pilviä, mutta niiden lomasta pilkisti jo muutamia auringonsäteitä.

Edessä avautui valtava tasainen peltomaisema, jonka halki kulkivat kuuluisat junakiskot.

Tunnelma oli sanoinkuvaamaton.

Juuri näitä kiskoja pitkin oli juutalaisia ja muita vainottuja ihmisiä tuotu eri puolilta Eurooppaa. Suurin osa, jos kukaan heistä, ei tiennyt matkatavaroiden kanssa saapuessaan, mikä heitä odotti.

Oppaamme kertoi, kuinka ihmisiltä riisuttiin kaikki omaisuus ja vaatteet. Hiukset ja muu karvoitus ajettiin pois.

Sen jälkeen heidät ohjattiin suihkuun.

Mutta suihkuhuone olikin kaasukammio.

Birkenaussa edelleen näkyvät raunioituneet rakennukset olivat osin krematorioita, joissa kaasukammioissa surmattujen ihmisten ruumiit poltettiin.

Hiljaisuus kertoo kaiken

Vierailimme yhdessä Birkenaun punatiiliparakeista.

Sisällä vallitsivat askeettiset olosuhteet.

Oppaamme kertoi, kuinka ihmiset elivät siellä talvet ilman lämmitystä ja kesät ilman minkäänlaista viilennystä. Umpi-ikkunoita ei voitu avata. Vaatteita ei ollut. Ruuaksi vain laihaa keittoa päivästä toiseen.

Kulkutaudit levisivät nopeasti.

Talvipakkasilla ihmiset nukkuivat alastomina toisiaan vasten isoina kasoina yrittäen saada edes hieman lämpöä toisistaan.

Kun kierros rakennuksessa oli päättynyt, opas kysyi, oliko kenelläkään kysymyksiä.

Kukaan ei sanonut sanaakaan.

Hiljaisuus tuntui kaikkein oikeimmalta vastaukselta.

Viimeinen katse

Heinäkuussa 2026 rakennuksien ulkopuolella kukki runsaasti niittykukkia. Luonto jatkoi elämäänsä paikassa, jossa ihmiskunta oli näyttänyt synkimmän puolensa.

Auschwitz-Birkenau -kierroksen jälkeen oli aika palata parkkipaikalle.

Mutta käännyin vielä kerran katsomaan taakseni.

Tunsin helpotusta siitä, että kierros oli päättynyt. Samalla tiedostin, ettei tämä ollut sellainen paikka, josta lähdetään kevein mielin.

Näin pilvien välistä murtautuvien auringonsäteiden valaisevan Birkenaun peltoja. Näkymä oli samaan aikaan sekä kaunis että musertava.

Otin viimeisen valokuvani Auschwitz-Birkenausta.

Kun matkasta on nyt kulunut parisen viikkoa, en enää muista tarkalleen, mitä ne olivat ne asiat, joiden kuvaaminen oli kielletty. Sen sijaan muistan edelleen hyvin sen tunteen, jonka Auschwitz-Birkenau minussa herätti.

Jotkut matkakohteet jäävät mieleen upeiden maisemien vuoksi.

Toiset muistuttavat siitä, mihin ihminen voi pahimmillaan pystyä.

Auschwitz-Birkenau kuuluu jälkimmäisiin.

Lue myös, mitä muuta Puolasta ja Euroopasta löytyi