Kuolema Mumbain paikallisjunassa sai pohtimaan median vastuuta ja lehdistönvapautta

Tuore uutinen Mumbaista pysäytti minut pohtimaan näkemääni ja lukemaani.

21-vuotias vaatekaupassa työskennellyt nuori mies oli palaamassa kotiinsa rankkasateessa myöhään illalla, kun hänen sekä toisen matkustajan välille syntyi riita paikallisjunan ensimmäisen luokan vaunussa. Riidan kerrotaan alkaneen siitä, pitäisikö junan ovi pitää suljettuna vai avoinna. Sanaharkka eskaloitui väkivallaksi, ja nuori mies menehtyi puukotuksen seurauksena. Rikoksen tekijä saattoi olla päihtynyt, mutta kuitenkin ilman rikoshistoriaa.

Olen matkustanut Mumbain paikallisjunilla itsekin. Voin hyvin kuvitella, miten kuuma Mumbain paikallisjunassa on kesäkuun lopussa, ja tiedän, miten avoin ovi tuo junan liikkuessa helpottavan tuulen vireen. Ensimmäinen matkani Mumbain paikallisjunassa tapahtui syyskuussa jälkimonsuunin aikaan kaksikymmentä vuotta sitten, ja kuvasin tuolloin asemaa sekä junaliikennettä myös tähän matkablogiini. Junamatkustaminen Mumbaissa vaikutti turvalliselta, vaikka toki hirvitti, ettei vaunuissa ollut ovia tai ovet olivat sepposenselällään auki kuumuuden vuoksi. Juuri siksi tämä uutinen Mumbaista tuntui tavallista henkilökohtaisemmalta. Kyse ei siis ollut vain minulle kaukaisesta uutisesta toiselta puolelta maailmaa, vaan ympäristöstä, jossa olen itse kulkenut kamerani kanssa.

Nyt itse rikosuutisen lisäksi huomioni kiinnittyi myös johonkin aivan muuhun.

Miksi rikoksen tekijälle annettiin näin paljon näkyvyyttä?

Uutisessa julkaistiin epäillyn kasvokuva, hänen nimensä sekä valokuva, jossa hän pitää veistä kädessään. Lisäksi jutussa oli kuva junan penkistä, jossa näkyi verta.

Ensimmäinen ajatukseni oli hämmennys.

Miksi rikoksesta epäilty henkilö nostetaan näin näkyvästi esiin? Mikä on journalistinen peruste julkaista kuva, jossa epäilty pitelee asetta? Onko tarkoituksena auttaa poliisia, varoittaa kansalaisia vai yksinkertaisesti lisätä uutisen huomiota?

Samalla jäin pohtimaan, millaisen vaikutelman tällainen uutisointi antaa tavallisille matkustajille, paikallisille ja turisteille.

Jos asuisin Mumbaissa ja käyttäisin paikallisjunia päivittäin, juuri tällaiset uutiset voisivat saada minut epäröimään julkisen liikenteen käyttöä. Erityisesti naisena voisin alkaa miettiä, onko junamatkustaminen turvallista.

Yksi uutinen ei tietenkään kerro koko kaupungin turvallisuudesta. Miljoonat ihmiset matkustavat Mumbain paikallisjunilla joka päivä ilman ongelmia. Silti yksittäinen voimakkaasti kuvitettu rikosuutinen voi vaikuttaa ihmisten turvallisuudentunteeseen paljon enemmän kuin pelkät tilastot. Varsinkin, jos se on ainut uutinen, jonka saat lukea siitä maailmasta.

Suomessa keskustellaan jo veritahroistakin

Samaan aikaan mieleeni tuli Suomessa paljon huomiota saanut äskettäinen uutinen Tikkurilasta.

Nuori mies menehtyi pudottuaan parvekkeelta lasikaiteen petettyä. Uutiskuvassa näkyi rikkoutuneita lasipintoja, joissa oli havaittavissa verta.

Kuva herätti voimakasta keskustelua. Osa piti sen julkaisemista sopimattomana ja katsoi, ettei valtakunnallisessa mediassa pitäisi näyttää tällaisia yksityiskohtia.

Vertailu oli mielenkiintoinen.

Suomessa keskustellaan siitä, saako uutiskuvassa näkyä verijälkiä.

Intiassa taas rikosuutisissa saatetaan julkaista epäillyn kasvokuva, nimi sekä hyvin graafista kuvamateriaalia onnettomuuksista lähes päivittäin.

”Graafisilla kuvilla” tarkoitetaan kuvia, joissa näkyy väkivallan tai onnettomuuden seurauksia hyvin suoraan. Tällaisia voivat olla esimerkiksi veri, vakavat vammat, kuolleet tai loukkaantuneet ihmiset, rikospaikat sellaisina kuin ne ovat tapahtumahetken jälkeen tai kuvat, joissa tekijä esitetään ase kädessä. Tavoitteena voi olla havainnollistaa tapahtunutta, mutta samalla kuvat voivat järkyttää katsojia tai aiheuttaa lisäkärsimystä uhrien omaisille.

Mitä lehdistönvapaus oikeastaan tarkoittaa?

Usein sanotaan, että Suomi kuuluu maailman kärkeen lehdistönvapaudessa.

Samaan aikaan Intia sijoittuu kansainvälisissä lehdistönvapausvertailuissa huomattavasti alemmaksi.

Tämä sai minut pohtimaan, mitä lehdistönvapaudella oikeastaan tarkoitetaan.

Tarkoittaako se sitä, että media voi julkaista mahdollisimman paljon ja mahdollisimman näyttävästi?

Vai tarkoittaako se ennen kaikkea sitä, että toimittajat voivat tehdä työnsä ilman poliittista painostusta, sensuuria tai pelkoa?

Nämä ovat kaksi aivan eri asiaa.

Lehdistönvapaus ei automaattisesti tarkoita graafisten kuvien julkaisemista. Eikä graafisten kuvien julkaiseminen automaattisesti tarkoita suurta lehdistönvapautta.

Kyse on myös journalistisista ohjeista, kulttuurista, lainsäädännöstä ja siitä, millaisia ratkaisuja toimituksissa tehdään.

Eri maissa myös erilainen journalistinen kulttuuri

Suomessa uutisointi pyrkii usein suojelemaan uhrien ja omaisten yksityisyyttä. Rikoksista epäiltyjen nimiä julkaistaan melko pidättyvästi, ja kuvien graafisuutta arvioidaan tarkasti.

Intiassa käytännöt voivat olla toisenlaisia. Kilpailu mediassa on erittäin kovaa, ja rikosuutisointi on usein huomattavasti näkyvämpää ja yksityiskohtaisempaa kuin Pohjoismaissa.

Se ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki intialaiset mediat toimisivat samalla tavalla. Myös Intiassa käydään jatkuvaa keskustelua journalismin etiikasta, yksityisyydensuojasta ja median vastuusta.

Mutta liekö suomalaisten onnellisuuden taustalla myös kepeämmiksi sensuroidut uutiset, jotka eivät opeta pelkäämään maailmaa tai tekojen seurauksia?

Uutinen, joka jäi mieleen

Tämä tapaus jäi siis mieleeni myös siksi, että olen itse kulkenut samoilla asemilla ja samoissa junissa.

Mutta vielä enemmän se sai minut pohtimaan sitä, miten eri tavoin media eri maissa kertoo samoista asioista.

Missä kulkee raja tiedonvälityksen ja sensaation välillä?

Milloin kuvat auttavat ymmärtämään tapahtunutta, ja milloin ne alkavat ruokkia pelkoa?

Ja ennen kaikkea: voiko sama uutinen näyttää täysin erilaiselta riippuen siitä, missä maassa se julkaistaan?

Tällä viikolla luin myös Iltalehden uutisen VR:llä pitkään työskennelleestä konduktööristä, jolla meni työturvallisuuden kanssa kuppi nurin. Hän oli nainen, ja teetätti asiasta lehtiartikkelin.

YLE uutisoi vuosi takaperin, että ”VR:n mukaan työn painopiste on siirtynyt asiakaspalvelusta järjestyksen ylläpitoon muun muassa lisääntyneen häiriökäyttäytymisen vuoksi. Lisäksi digitalisaatio on vähentänyt asiakaspalvelun tarvetta ja VR:n tarkoituksena on korvata lähiliikenteen konduktöörit järjestyksenvalvojilla.”

Matkailon kannalta Suomessa on hyvä, että järjestyksenvalvojia lisätään.

Mumbain juniin ja muuallekin olisi hyvä saada vastaavat metallinpaljastimet, joiden läpi kuljetaan, kuten esimerkiksi Intian suurissa tavarataloissa on.

Lue lisää matkailusta Intiasta teoksessa INDIVUE – Matka Intiaan.