Torstai 26/10/2017 Kirjamessuilla

Aleksis Kivi -lava torstaina Helsingin Kirjamessuilla
Helsingin kirjamessut sekä lavalla Presidentti Tarja Halonen, Baba Lybeck ja Juho Norrena sekä teos Arvojen Varjot (Bazar) 

(Mainos: Postaus tehty vastineeksi bloggaajapassista Kirjamessuille vuonna 2017)


Torstaiaamu 26/10/2017 ja Helsingin Kirjamessut alkoivat syksyn ensilumen ensihiutaleiden säestämänä.
Varpaani ehtivät kastua jo lyhyellä matkalla raitiovaunupysäkiltä Helsingin Messukeskukseen ja tuumin, että eihän tästä päivästä mitään tule märin kengin.
Tapasin kuitenkin hetsillään Messukeskuksessa pari vanhaa tuttavaani, mikä piristi niin, että sukkani kuivuivat alta aikayksikön.
Kiiruhdin ensitöikseni Minna Canth -lavalle, jossa palkittiin vuoden matkakirja 2017. Tuo kirja oli Kaupunkiopas Turkuun ja palkinnon pokkasi viehättävä nuori nainen, jonka kaunis kampaus sai minut harkitsemaan omien hiustenikin leikkaamista. Myös Lappi ja Italia pokkasivat lavalla kukkia. 
Nähtyäni tämän jatkoin matkaani Aino-lavan ääreen, jossa kerrottiin sähkökirjan tulevaisuudesta.
Minua viehätti siellä mainittu ajatus Kindlestä, jossa sadat ihmiset lukevat yhtä ja samaa teosta ja alleviivaavat siihen tärkeinä pitämiään kohtia. 
Aino-lavalta jatkoin Aleksis Kivi -lavalle, jossa Presidentti Tarja Halonen, Baba Lybeck ja Juho Norrena keskustelivat suomalaisten arvoista sekä teoksesta Arvojen varjot.
Halonen totesi, että ”syvä luterilaisuus ympäröi yhä suomalaisia ja että yhä ennen suomalainen mies maansa myös kuin sanansa syö.” Työnteko on edelleen tärkeä arvo suomalaiselle. Samoin demokratia ja vapaus. Mutta ylipäätään arvojen todettiin olevan abstrakteja, kielipeliä ja kulttuurisidonnaisia. 
Arvoista olikin sitten hyvä jatkaa aivotaitoihin, joita käsiteltiin Kullervo-lavalla. 
Mukaan sieltä tarttui konkreettinen kehotus antaa koululaisten liikkua, sillä liikunta todistetusti tehostaa oppimiskykyä. Teinejä pitäisi puolestaan kärsivällisesti kuunnella ja auttaa heitä syömään terveellisesti sekä nukkumaan tarpeeksi. Ja vanhusten tulisi puolestaan pelata korttia ja tanssia.
Jatkuvan stressin todettiin olevan vaaraksi kaikkien aivoille, sillä se yksipuolistaa ihmistä – Ihmisestä tulee kauanstressaatuneena putkiaivo, jollaisena hän ei ole vastaanottavainen muiden kommenteille.
Kaikkein haitallisinta aivoille oli kuitenkin olla ilman unta ja ravintoa. Hyväksi ravinnoksi todettiin puolestaan erityisesti välimeren ruokavalio – ei kuitenkaan italialainen pizza tai pasta.
Tästä inspiroituneena lähdin lounaalle Fazerin kahvilaan, jossa nautin maistuvan kalasalaatin, jonka voimalla jaksoin loppupäivän.
Lounaan vuoksi missasin kuitenkin harmillisesti tärkeät samanaikaisesti käydyt keskusteluaiheet ”Miten menestyä omakustannekirjailijana” ja ”Kuinka yhdistää intohimonsa ja elannon hankkimisen”.
Tämä on erittäin harmillista, sillä olisin mielelläni briiffannut kyseisistä aiheista lukijoilleni. Omakohtaista kokemusta kun ei ehkä vielä kauheasti paljon ole.
Näiden sijaan ehdinkin keskelle keskustelua taiteesta ja taidegrafiikasta. Yksi siellä Kullervo-lavalla mainituista ajatuksista jäi kummittelemaan mieleeni ja ehdinkin jo twiitata sen teille. Tuo twiitattu ajatus kuului, että ”Painettu taideteos olisi vaikeampi kohdata kuin maalaus”. 
Jatkoin seuraamaan tohtorin tutkinnon suorittaneiden taiteilijoiden välistä keskustelua Minna Canth-lavalla, ehkä jopa siinäkin toivossa, että josko tuo avantgardea, painettua taidetta koskeva väittämä olisi siellä auennut, mutta lavalla todettiin vain yksioikoisesti: ”Kun aloittaa jotain uutta, aloittaa kuopan kautta.”
Heti siihen perään esiteltiin samaisella Minna Canth -lavalla Antti Nylenin teos Johdatus filmiaikaan – kirjoituksia valokuvaamisesta. Lavalla todettiin, ettei 25v. digikuvaus ole sen parempaa kuin filmikuvauskaan – se on vain erilaista. Pystyin hyvin olemaan kyseisen väittämän kanssa samaa mieltä.
Mutta toinen siellä esitetty väittämä, nimittäin että ”kohta luovutaan siitä ajatuksesta, että pitää olla perhekuva-albumi hyllyssä, eikä tämä ole surullista” sai minut melkein kääntymään kannoillani. Kuuntelin keskustelun kuitenkin loppuun, vaikken halunnutkaan olla samaa mieltä. Ehkä todistamme yhdessä tuon väitteen vääräksi?
Sillä yhtälailla kuin tuleville kirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaillekin on valittu bloggaavat some-lähettiläät, niin yhtälailla me muut voimme somessa toimia sen puolesta, että iloisia perhekuvia otetaan ja kehitetään yhä vastaisuudessakin jälkipolvienkin iloksi. On kylmä fakta, että digikuvat voivat kadota taivaan tuuliin yhdessä silmänräpäyksessä ja niiden takaisin saaminen on kallista puuhaa. Tämä tiedän omakohtaisesta karvaasta kokemuksesta.
Kirjamessupäivän lopuksi olisin halunnut nähdä lapsuudenidolini Pertti Nipa Neumannin haastattelun Minna Canth -lavalla, mutta se oli harmillisesti aikataulutettu päällekkäin Kullervo-lavalla kirjailijan ja kustannustoimittajan keskinäisestä suhteesta käydyn mielenkiintoisen keskustelun kanssa. Tuossa viihdyttävässä keskustelussa kerrottiin, että kustannustoimittaja on se, joka vetelee punaisia henkseleitä kirjailijan poistettavien tekstien päälle, ja että näin tehden todellakin syntyy parempaa kirjallisuutta. Mutta että myös antihenkseleitä syntyy, kirjailijalta.
Jäin miettimään itsekseni, miten luksusta onkaan, kun joku toinen henkselöittää tekstisi. Vai onko?
Tätä pohtien lähdin kotiin päin, kun Messukeskus sulki ovensa. Jouduin jättämään Kirjanrakastajan bileet väliin, vaikka siellä kuuluttiin soitettavan ja laulettavan ensiluokkaista rokkia.
Täys talvi oli torstaipäivän aikana ehtinyt tulla ja lumivalkoinen hanki oli satanut maahan.
Se ei kuitenkaan kotimatkaani yhtään haitannut, sillä Kirjamessujen jäljiltä jaloissani olivat luontihenkselit ja askel sitä myöten kepeä.
Lue lisää edellämainitusta Kirjamessutorstain ohjelmasta tässä linkissä!

Advertisements

Vastaa